Kaitsun blogi

Käytiin firman kesäjuhlissa. Paikaksi ilmoitettiin kartano, mutta se oli kiinni. Sen sijaan juhlat pidettiin vanhassa ladossa. Latoon kyllä mahtui hyvin, mutta aurinkoisella ilmalla voisi kyllä hyödyntää suomalaista arktista kesää. Siellä sitten kökötimme jääkylmässä, pimeässä ladossa. Valoa tihkui lautojen välistä.

Vitsiryhmä esiintyi, ja musiikkia soitettiin. Illan intialaisteema huipentui pitkään pitopöytään. Mentiin melko myöhään hakemaan ruokaa, ja oho hupsis, naan-leipä loppui nenän edestä. Tulee kuulemma lisää. Ja niin tuli sitten, kun kaikki olivat jo ottaneet ruokaa. Salaatti oli tavallinen suomalainen huoltoasemasalaatti, tomaattia, kurkkua ja salaatinlehtiä. Toisessa samanlaisessa versiossa oli paistettua kanaa lisukkeena, tai sitten ensimmäisestä oli kanat loppuneet kesken.

Jonottaessa intialaiset työntekijämme alkoivat kysellä minulta, mitä kastiketta riisin kera on tarjolla. Kysyin tarjoilijoilta, mutta he eivät tienneet. Siinä sitten kauhottiin kastiketta ja lopulta sanoin että beef. Intialaiset skippasivat suoraan kanakastikkeeseen. Kyllä se oli nautaa! Intialaisten pyhä eläin, LEHMÄ! Ei maistunut pyhä lehmä intialaisille. Jännä huumorintaju kokilla.

Samainen kokki ei hoksannut, että suomalainen irtoriisi on mahdollisimman kaukana intialaisesta basmatiriisistä. Todellista irtoriisiä, kun ei meinaa haarukassa pysyä. Ja ylikypsää.

Syödessä ihmettelin kun intialaiset nauroivat suupielet korvissa, ja pyörittelivät haarukkaa kastikkeessa. Sehän oli täysin maustamatonta. Aivan tyystin ilman mausteita! Suola kyllä maistui. Linssimuhennoskin oli kuin pelkkää keittettyä linssiä, ei yrttejä. Kysyin tarjoilijoilta, että löytyisikö chiliä tai jotain. Ei löydy, eikä anneta! Lupasivat kuitenkin lähettää kokille terveisiä. Kannattaisi heidän hieman miettiä uravalintaansa.

Erillisellä pöydällä oli esillä laatikkoviinipakkauksia ja limunaatia. Ne viinit oli aseteltu yhteen ryppääseen niin, että jos yksi ottaa juomaa, muiden pitää odottaa. Minä sitten menin pöydän toiselle puolelle, ja lorrootin siinä. Hyvä kun ehti askeleen ottaa, niin tarjoilija nosti laatikon takaisin siihen ryppääseen.

Jälkiruokaa en uskaltanut syödä, koska siinä näytti olevan jogurttia ja mangoa. Ei ne tarjoilijat tienneet, voiko laktoosivammainen syödä sitä. Ei siellä pöydässäkään mitään lappuja ollut, mistä vaikka keliaakikko tietäisi, kestääkö suolinukka.

Vaimolla meni sitten kotona loppuyö vessassa oksennellen ja ripuloiden. Kuulemma veti voimat niin pois ettei päätä saanut pöntöstä pois. Oli torkkunutkin samaisessa suomalaiskansallisessa rukousasennossa. Ja juomia tuli nautittua yksi siideri ja lasi viiniä. Minulla ei mitään oireiluja, mutta minä annoinkin oman jälkiruokani vieruskaverille.